Ensi lauantaina 30. marraskuuta tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Epätietoisuus, painostava hiljaisuus, pelko ja toivokin haihtuivat, kun vieraat joukot ylittivät rajamme ja vieraat lentokoneet ilmestyivät kaupunkiemme ylle. Talvisota oli tosiasia.
Näin päivinä kerrataan sodan syyt moneen kertaan. Uuttakin tietoa varmaan vielä löytyy. Neuvostoliitto teki sopimuksen Saksan kanssa. Suomi kuului sen turvallisuutta varmistavaan etupiiriin, ja neuvottelut alueluovutuksista eivät päättyneet toivotulla tavalla, joten aseet puhuivat. Ei Neuvostoliitto Suomea pelännyt. Kaiken takana oli Saksan uhka.
Talvisota muutti Suomea peruuttamattomasti, ja tämä sota vaikuttaa meissä jokaisessa tavalla tai toisella edelleen. Jatkosota oli nimensä mukaisesti vain jatkoa talvisodalle.
Suomalaiset ovat muutamaa hurmahenkistä kansanvillitsijää lukuun ottamatta tänäänkin hyvin rauhallisia ihmisiä. Talvisodan alla oli juuri saatu kurottua umpeen vuoden 1918 traumat, voitettu pula ja päästy hyvinvointia rakentamaan. Talvisodan alla valmistauduttiin kansojen kohtaamiseen Helsingin olympialaisissa.
Kasvatusopilliseksi korkeakouluksi vuonna 1934 muuttunut Jyväskylän opettajaseminaari suunnitteli mittavaa rakennusohjelmaa, koska pula pätevistä opettajista oli huutava. Kansa janosi sivistystä. Vuonna 1937 perustettiin mittavan kansalaiskeräyksen turvin Suomen Kulttuurirahasto tieteitä ja taiteita tukemaan.
Suomalainen yhteiskunta vaurastui 1930-luvulla vuosi vuodelta ja se haluttiin näyttää muun muassa monin julkisin rakennuksin, joita suunnittelivat nuoret suomalaiset arkkitehdit. Eduskuntatalo valmistui 1931 ja Viipurin kirjasto 1935. Muutakin rakennettiin ja Imatran koski kahlittiin lopullisesti 1937.
Sota keskeytti kaiken kehityksen ja ravisteli suomalaiset lopullisesti irti harhaluuloista, että tällä niemellä eläisi eristyksissä jokin harvinainen kansa, joka halutessaan voisi vaikka urheilusuorituksillaan nousta maailman maineeseen. Kun tykin kuula mursi laakeriseppeleen, unelmoinnille ei kerta kaikkiaan ollut aikaa.
Toki Suomi valmistautuikin. Sotamarsalkaksi 1933 ylennetty Mannerheim katsoi kauas ja näki ikäviä asioita. Riidoista huolimatta puolustusvoimien suorituskykyä parannettiin. Johtavat poliitikot eivät kuitenkaan uskoneet sotaan, vaikka Eurooppa liikehti.
Pommien pudotessa Helsinkiin, valtiojohtommekin uskoi tilanteen vakavuuden. Pahin tilanne oli Karjalan kannaksella, jossa väestö oli sodan uhasta huolimatta suurimmaksi osaksi paikoillaan. Sodan sytyttyä alkoi edelleenkin vertaansa vailla oleva evakuointi, eikä lähes 500 000 karjalaisen elämä enää koskaan palannut ennalleen.
Karjalaisilta meni kaikki. Suvuissa kerrataan edelleenkin isovanhempien ja vanhempien kertomuksia jostakin kummallisesta paikasta: kauniista Karjalasta.
Suomen armeija oli todellinen kansanarmeija. Jokaisesta kodista lähdettiin nurkumatta tai nurkuen, mutta lähdettiin kumminkin. Jostakin käsittämättömästä syystä – sanotaan sitä vaikka talvisodan ihmeeksi – samaan juoksuhautaan mahtuivat kaikki. Ja ajoittain ei edes ollut juoksuhautaa, koska ylivoimaisen vihollisen tykistö möyhensi maata.
Suomi kesti. Rauha solmittiin 11. hetkellä. Vihollisuudet loppuivat 13. maaliskuuta 1940 kello 11. Talvisota opetti monta asiaa suomalaisille ja meistä maailmalle.
Aika kultaa ikävätkin muistot. Suomen tarinassa talvisodalla on arvokas paikka. Se kertoo kansan yhtenäisyydestä, menettämisen tuskasta, epätoivosta ja tuhosta, mutta myös sankaruudesta, toivosta, pienistä iloista ja elämän vahvuudesta. Tässä ollaan vaikka kaikki meni.