Olen pitänyt tässä verkkokolumnissani harkitun tauon, niin heti ollaan kyselemässä Matin ja Tepon tyyliin: missä sitä ollaan oltu. Yritin lomailla. Ensin vähän aikaa Ylläksellä, sitten vähän Helsingissä. Tapasin kollegoideni kanssa myös tasavallan presidentin. Eipä oikeastaan muuta.
Se on sitten auki, minun paikkani tämän median päätoimittajana nimittäin. Aloitin Viiala-Lehdessä muistaakseni 14. tammikuuta 1994. Onhan tässä oltu, kusitolppana ja ties minä. Tässä on tullut nähtyä ja kuultua kaikenlaista, joten ehkä niistä joskus jotakin kirjoitankin. Ehkä. En vielä.
Toimittaja ei koskaan kirjoita kaikkea mitä tietää. Ja tässä työssä on pitänyt olla aina vähän kuin lännenelokuvien sheriffin. On pitänyt istua niin, että hallitsee katseellaan kaiken eikä ole takaa yllätettävissä.
Ja kynä piti pitää terävänä.
Sen voin todella sanoa, että ollaan oltu. Minulta jäi nuoremmasta tyttärestä isyyslomakin pitämättä, koska tämä työ vei miestä. Kuulen tästä asiasta säännöllisen epäsäännöllisesti, enkä ole hyvilläni. Näin vanhemmiten mietin kotiväkeni laiminlyömistä usein, ja ehkä siksi, että näitä laiminlyöntejä ei voi koskaan saada takaisin.
*****
Nyt on pakko puhua koronaviruksesta. Joku lääkäri taisi tässä viikko sitten sanoa, että liika tiedottaminen lietsoo vain pelkoa. Suurimmalle osalle meistä ei tapahdu yhtään.
Yleisradion voisi salvata heti. Mikään ei ole niin tympeää kuunneltavaa ja katseltavaa, kuin julkisuuteen raahattu asiantuntija sanomassa, että peskää kätenne. Lähetyksestä toiseen kerrataan myös huolellisesti, mitä karanteeni on. Koiraa saa käydä ulkona kenenkään huomaamatta kusettamassa, muuten on oltava hissukseen kotona.
Olen ollut karanteenissa. Sairastuin armeijassa vesirokkoon ja pääsin toisen samanlaisen kohtalon kokeneen varusmiehen kanssa varuskuntasairaalaan. Emme saaneet käydä missään, paitsi kenenkään huomaamatta vessassa ja suihkussa.
Oli joulu ja varuskuntasairaala muuten suljettu. Meille kannettiin selkä vääränä hyvää ruokaa, makeisia ja luettavaa – televisiokin. Olo oli kuin ruhtinaalla. Prikaatin komentajakin, herra eversti, piipahti suklaarasioineen toivottamassa hyvää joulua. Komentaja istui punkan laidalla ja yritti olla sotisovassa epämuodollinen.
Karanteenin mursivat Tapaninpäivänä omat vanhempani. Äitini kulki isä perässään kaikkien porttien läpi huoneeseemme ja toi laatikollisen Karjalanpiirakoita. Joulu oli pelastettu. Äiti tiesi, mitä pojaltaan puuttui. Sain Mitä Missä Milloin -kirjankin.
Jos joudun nyt karanteeniin, tuokaa minulle Karjalanpiirakoita. Muuten pärjään kyllä. Suljen tiedotusvälineet, jotta en kuule itsestäänselvyyksiä.
On pakko kysyä, missä sitä oikein ollaan.
*****
Ja kohta meillä on taas myös pakolaisia. Turkki on avannut, tai avaa kohta, rajansa, eikä Euroopan unioni pysty pahimmassa tapauksessa miljoonien liikehdintää millään estämään.
Ja hyvä niin. Eurooppa tarvitsee opetuksen.
Eikä estäminen ole tarpeenkaan. Nyt pitää vain toimia jämäkästi ja hoitaa turvaa tarvitsevat turvaan. Suomi on vauras maa ja pystyy hoitamaan velvoitteensa. Täällä on tilaakin.
Kyllä minä sen uskon, että tulijoiden joukossa on paljon rikollisia ja ties keitä, mutta ei pakolaisasioita näin hoideta niin kuin nyt. Tarvitaan tulkkeja, asianajajia, auttavia ihmisiä sekä ennen kaikkea järkevä ja inhimillinen ohjelma. Nyt yritetään päästä vähemmällä, mikä on epäinhimillistä.
Täytyy muistaa, että Turkista pois pyrkivät ovat ihmisiä. Ja SPR:n ulkomaantoiminnan johtaja Kalle Löövi sanoi jo 2016 Suomen Partiolaisten suurleirillä Evolla vieraillessaan, että Suomeen pitäisi tulla 1,5 miljoonaa pakolaista ennen kuin voidaan puhua ongelmasta.
Toivottavasti EU:n rajavalvontaan osallistuvat suomalaiset rajvartiat eivät mene merelle sohimaan pakokaisten veneitä. Se on sotarikos.
On pakko kysyä, missä sitä oikein ollaan.
*****
Talvisodan päättymisestä on 13. maaliskuuta kulunut 80 vuotta. Oma äitini koki talvisodan Viipurissa ja isäni rivissä ilmavoimissa. Nuoruus päättyi kuin seinään, kun pommit putosivat tarunhohtoiseen kaupunkiin ja vihollisen ilmatorjunta yritti saada miestä alas.
Usein mietin, että kaikenlaista ihmisen on kestettävä. Sotiminenhan ei jäänyt 105 päivää kestäneeseen talvisotaan, vaan jatkui monta vuotta. Luen parasta aikaa uudestaan Seppo Keräsen ja Martti Häikiön kirjaa Kun sota syttyi – 30.11.1939. Vaikka 1979 julkaistu kirja on aikansa lapsi, se on edelleen monelta osin käypää luettavaa. Muun muassa kommunisti Aarne Saarinen kertoo, miksi hän lähti talvisotaan, eikä painunut toverin tapaan maan alle.
Kirja on täynnä huomattavien vaikuttajiemme kuvauksia heidän tunnoistaan talvisodan syttyessä. Keräsen ja Häikiön olisi pitänyt tehdä haastattelukierros uudestaan vaikkapa 1999, jolloin suurin osa kirjaan haastatelluista oli vielä elossa. Olisivatkohan ajatukset muuttuneet.
Talvisotaa pitää muistella ja sen tapahtumia kerrata. Se oli yksinäisen Suomen sota. Sota, joka yhdisti kansan. Sota, jonka seurauksena suomalaiset joutuivat niin paljon tekemisiin toistensa kanssa, että osaavat olla täällä edelleen ihmisiksi. Talvisodan ansiosta kestettiin jatko- ja Lapinsodatkin. Talvisodan ansiosta asutettiin karjalaiset ja jälleenrakennettiin Suomi.
Ollaan edelleen ihmisiksi.
*****
Taidan tehdä perjantai-iltana kaalilaatikkoa. Suuri kaalinpää pilkotaan pieneksi ja pistetään hellalle hautumaan tuhtiin siirappi- tai hunajaveteen. Keitetään riisit ja ruskistetaan jauheliha.
Hautuneet kaalinpalat, riisi ja jauhelihan sekoitetaan hyvin. Ei unohdeta laittaa sopivasti suolaa ja valkopippuria. Seos tasoitellaan vuokaan ja laitetaan uuniin ruskistumaan. Kaalin keitinlientä voi vähän laittaa vuokaan myös. Odotetaan laatikko uunissa kullanruskeaksi eikä polteta sitä. Nautitaan puolukkasurvoksen, ruisleivän ja maidon kera. Hyvää.