Pysähdytään hetkeksi. Aila Laaksonen keskittyy kuuntelemaan Pekka Simojoen laulua älypuhelimestaan. Ollaan viherkasvien keskellä hänen kauniissa kodissaan Akaan Pätsiniemessä. Kalakeitto tuoksuu. Välillä hän muistelee, millaista on astella lapsuusmaisemissa mummonsa mökin pihamaalla Hämeenkyrössä. Valmistumisesta diakoniksi Suomen Kirkon Sisälähetysseuran Diakoniaopistosta on 41 vuotta.
– Olen yrittänyt olla ihminen ihmiselle. Ihminen ihmiselle. Näin piispa Paavo Kortekangas meitä silloin puheessaan opasti. Tosin en minä siitä tilanteesta mitään muista, olin niin jännittynyt, mutta jälkeenpäin olen hänen puheensa saanut.
Diakoni Aila Laaksonen on palvellut Akaan seurakuntaa 31 vuotta. Tammikuun viimeinen päivä on jäähyväisten aika Toijalan torilla. Tarjolla on lämmintä keittoa.
Tampereen piispanakin toiminut nyt jo edesmennyt Paavo Kortekangas merkitsee Aila Laaksoselle paljon. Kirkon virkaan vihkijää on uran aikana muisteltu kerran jos toisenkin.
– Paavo sanoi, että kristillinen palvelutyö lähtee siitä, että jumala saa kunnian ja, että Kristuksen rakkaus on kaiken keskuksena. Tästä elämän perusasenteesta kumpuaa lähimmäisen rakkaus, vieraanvaraisuus, palvelumieli, into ja alttius. Allekirjoitan tämän ihan täysin. Tämä on ollut minun johtoajatukseni kaikki nämä vuodet – kantava voima.
Työntekijän on lupa väsyä
Paavo Kortekangas sanoi myös, että työntekijöillä on lupa väsyä, lupa ja suorastaan velvollisuus virkistäytyä.
– Tämä on täytynyt ottaa varsinkin tässä tehtävässä aina huomioon. Ihminen väsyy, joskus enemmän, joskus vähemmän. Kuitenkin on lupa virkistäytymiseen ja hellittämiseen – takaisin ottamiseen.
Joskus ulkoinen paine tai seurakuntien sisäinen tilanne olla niin vaikea, että tähän ei pysty. Aila Laaksonen nostaa pöydälle muotisanan, priorisoi, jonka hänkin on kuullut työtaakkansa alla monta kertaa
– Ei se ole niin yksinkertaista. Se on sitten entten tentten… kenet hoidan, ketä en. Priorisointi ei ole ratkaisu mihinkään. Se on selitys kun ei haluta tehdä mitään. Näin sanovat tietävät itsekin väistelevänsä.
Paineenkin keskellä on Laaksoselle muistunut mieliin Kortekankaan ajatukset.
– ”Älkää väsykö rakastamasta toisianne, älkää väsykö rakastamasta hankalia ihmisiä, joiden keskellä joiden keskellä joudutte työtänne tekemään tai vaikeita työtovereita. Kaikki me olemme tavalla tai toisella vaikeita ihmisiä toinen toisillemme. Kristittyjen etuoikeus on itse vaikeina ihmisinä rakastaa toisia vaikeita ihmisiä.” Hienosti sanottu.
Aila Laaksonen aloitti vuonna 1977 nuorisotyöntekijänä Viialan seurakunnassa. Työ vei välillä neljäksi vuodeksi lähetystyöhön Thaimaahan. 31. tammikuuta 2018 huikea ura – 31 vuotta diakonina Akaan seurakunnassa – päättyy koko kansan keittolounaaseen Toijalan torilla.
Takana on pitkä taival yhteiskunnallisesti valveutuneesta työläiskodista seurakunnan köyhimpien auttajaksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi.
– Kuunnella olisi voinut aina enemmän kuin puhua.
Ei taakka vaan tehtävä
Aila Laaksosta sanotaan seurakunnan hymyileväksi auringoksi. Totta, hyvin usein hän tuo tullessaan ilon ja huumorinkin. Työssään hän on myös kova ammattilainen ja sanoo tosiasiat tarvittaessa päin naamaa. Kun työssä on kohdannut päivästä toisen vain vaikeita asioita, mikä saa jaksamaan?
– En minä tätä työtä olisi näin pitkään tehnyt, jos minulla ei olisi ollut jonkinlaista kutsumusta. Tämä on annettu minulle. Minusta piti tulla fysioterapeutti, kotitalous- tai käsityöopettaja. Tällaisia haaveilin.
Uralle nuoren naisen johti hengellinen herääminen.
– Ihan raamatunlause vanhasta testamentista annettiin: laupeutta minä tahdon en uhria. Uhriutuminen on seurakunnan tehtävissä lähellä hyvin monta kertaa. Uhriutuminen on tämän ajan termi monessa muussakin asiassa. Ei työ minulle taakka saa olla, vaan tehtävä. Laupeudessakin altruismi on ollut ennen vanhaan uhriutumista.
Todellinen laupeus on Aila Laaksoselle kaikkea muuta kuin uhriutumista. Se on rinnalla kulkemista, myötäelämistä, opastamista ja kuuntelemista.
– Minulle näytettiin tie ja hain opistoon. Läpäisin testit, opiskelin, valmistuin ja pääsin Viialaan. Lähetystyöhönkin tie avattiin. Tie on ollut koko ajan auki.
Opiskeluajoiltaan Aila muistaa opettajansa Jouko Pukarin opastaneen tutkielman tekijöitä: muistakaa, pyhä henki ei puhu laiskoille.
– Tämäkin on minun ohjenuorani. En tarkoita tällä sitä, että niska limassa tehdään töitä meni miten meni –asenteella, työnarkomania on sairaus, mutta jumala puhuu jos on työteliäs.
Aila Laaksonen kiittelee vuolaasti myös työtovereitaan, joilta hän saanut paljon. Työtoverit ovat auttaneet häntä myös jaksamaan.
Luterilaiset ovat myös työorjentoituneita?
– Ovat, mutta on se kyllä monesti ihmiseen sisään rakennettukin. Martti Lutherista on tässä yhteydessä turha puhua, kun suurin osa ihmisistä ei tiedä hänen ajatuksistaan mitään. 30 prosenttia tästäkin kansasta on jo seurakuntien ulkopuolella.
Kurssinsa viimeinen
Jotakin elämästä ja työstä kertoo sekin, että Aila Laaksonen on kurssinsa viimeinen virassa oleva diakoni. Elämä on viskonut tovereita rajustikin, kirkko on jäänyt, ja kuolemakin on vieraillut monessa kodissa.
– Täytyy olla sisua ja ymmärtämystä, voimia ja uskoa. Usko on kaikkein suurin. Jos en olisi uskonut omaan asiaani ja siihen, että diakoniatyö on tärkeää, en tässä olisi. Niin palon pahaa on monelta taholta tullut vasten kasvoja, että voimia on todella kysytty monta kertaa.
Aila Laaksonen huomauttaa, että kaiken kaaoksenkin keskellä on nähtävä ihmisarvo.
– Ihmisarvo on kristinuskossa olennaisin. Vaikka emme olisi yhteiskunnan silmissä enää mitään, meillä on ihmisarvo jumalan edessä. Ihmisarvo ei ole rahassa mitattavissa ja jos sitä rahalla ruvetaan mittaamaan, ollaan merkillisellä tiellä.
Apua annetaan
Akaan seurakunta on Aila Laaksosen mielestä naapuriseurakuntiaan enemmän ohjannut varoja diakoniatyöhön. Etelä-Pirkanmaata sitkeästi piinaava pitkäaikaistyöttömyys on tuonut ihmisiä diakonian tuen piiriin.
– Nostaisin Sauli Turjan tässä esiin. Minusta hän jo oli kirkkoherrana puolellamme, kun perusteli asiansa kunnolla. Tarkkahan Sauli oli, ja vaativa, mutta myös oikeudenmukainen. Hän sai luottamushenkilöt taaksemme.
Myös paikkakunnan järjestöt ovat jo vuosia tukeneet Akaan seurakunnan diakoniatyötä 10–15 000 euron verran. Tästä rahasta on tehty monelle muun muassa joulu.
– Tällä paikkakunnalla on auttamisen ja välittämisen henki.
Köyhien kaupunki
Diakoni kohtaa työssään sen ihmisen arjen, jossa hyvin harvoin tanssitaan ruusuilla. Kun kaikki ”mättää” ja elämä on vain ongelmia täynnä, on seurakunnan diakoni ainoa apu. Diakonin työssä myös kuolema on usein läsnä, milloin vuorossa on vanhus milloin perheen pienin.
– Ei elämän nurja puoli ole kadonnut minnekään, vaikka se ei kadulla näy. Minulla saattaa olla kymmenenkin syöpäpotilasta, jotka hakevat apua. Eivät he selviä maksuistaan. Täytyy muistaa, että täällä asuu köyhiä ihmisiä.
Kristillisdemokraatti Aila Laaksonen oli kunnallispolitiikassakin 12 vuotta ja näki köyhyyden tätäkin kautta.
– Pieniä ja keskituloisia on asukkaistamme suurin osa. Suurituloisia on hyvin vähän, sanoisinko liian vähän. Halusin viimeisinä vuosinani perehtyä kaupunkisuunnitteluun, koska tätäkin kautta asialle on jotakin tehtävissä.
Sunnuntaina kirkossa hän näkee yhdeksän kynttilän syttyvän pois nukkuneille.
– Sekin kertoo jotakin tästä kaupungista, että täällä kuolee enemmän kuin syntyy.
Ja sekin on silmiinpistävää, että Akaassa on paljon ongelmia työikäisillä.
– Ei suinkaan vanhukset tai lapset ole suurin ryhmämme, mutta mehän teemme työtämme vauvasta vaariin. Käyn tapaamassa 104-vuotiasta. Ja mehän olemme se viimeinen puskuri kriisityössäkin.
Kovuus lisääntyy
Ne joilla menee hyvin, menee todella hyvin. Noususuhdanne jättää syvään varjoonsa ne ihmiset, joilla syystä tai toisesta ei mene hyvin.
– Meillä menee hyvin. Joo, olisin ihan samassa veneessä jos en olisi tällaisessa työssä. Voisin ihan hyvin sanoa työttömälle, oma vika. En voi sanoa näin, koska tiedän, että se ei ole ihmisen oma vika.
Tieto lisää tuskaa. Aila Laaksonen sohaisee joskus asioita raiteilleen myös facebook-keskustelijana. Omalla työpaikallaan hän on tiukka diakoniatyön puolustaja.
– Jos minulle tullaan sanomaan, että tätä työtä pystyy tekemään kuka tahansa, räjähdän. Ja jo monta vuotta sitten olemme diakoniatyössä katsoneet, voisiko asioita tehdä toisinkin, koska rahat vähenevät. Siitä syntyi nykyinen työntekijämäärämme. Se ei tullut ylhäältä.
Raha on nousemassa kirkossa määräävään tekijään ihmisarvoa mitattaessa?
– Valitettavasti ja se ottaa päähän. Koko ajan karsitaan. Kysyn monesti, mitä muuta jää tehtävistämme jäljelle kuin diakonia. En saa vastausta.
Aila Laaksonen sanoo suoraan senkin, että pappeja Akaassa on 6-7 ja edelleen aika-ajoin keskustellaan diakoniatyöntekijöiden (3 1/2) vähentämisestä.
– En tule hyväksymään.
Julkinen salaisuus on, että Aila Laaksonen on lähdössä syksyllä ehdolle seurakuntavaaleissa. Kunnallispolitiikka ei häntä enää kiinnosta. Ja sekin on muistettava, että Ailan kanssa voi riidellä vain asioista.
Raha on nousemassa kirkossa määräävään tekijään ihmisarvoa mitattaessa? – Valitettavasti ja se ottaa päähän. Koko ajan karsitaan. Kysyn monesti, mitä muuta jää tehtävistämme jäljelle kuin diakonia. En saa vastausta, sanoo Aila Laaksonen.