Karjala. Siellä se on rajan takana? Lähes 500 000 suomalaista joutui toisen maailmansodan seurauksena etsimään itselleen uuden kotiseudun, kun Suomi luovutti Karjalansa Neuvostoliitolle. Uusi kotiseutu löytyikin, kenellä maalla kenellä kaupungissa, mutta identiteetti jäi rajan taakse. Haavat aukeavat aina kun Anneli Saaristo laulaa Veikko Lavin Evakon laulua: kuinka kaunis kerran oli Karjala.
Tämän päivän Karjala on aivan toinen paikka. Akaan Karjalaseuran ja paikallislehti Akaan Seudun kesämatkalla ajettiin rajalta Käkisalmeen läpi hoitamattomien metsien ja ränsistyneiden kylien. Moni katseli maisemaa apeana. Toisille näky oli uusi, toisille häive menneisyydestä. Karjalassa pärjää, jos on mielikuvitusta ja tietää jotakin menneisyydestä. Oppaiden Eija Hatakka-Peltosen ja Juha Kososen tehtävänä olikin kertoa tästä menneisyydestä kaikki oleellinen.
Nykyisyys oli koko ajan läsnä. Ruplilla maksetaan, venäjää puhutaan ja vakavat mummot myyvät kuivattua kalaa.
Käkisalmi, omenapuiden kaupunki
Vuoksen pohjoisen sivuhaaran suistoon Laatokan rantaan nousi linna 1200-luvulla. Paikan nimeksi tuli Korela ja se oli Novgorodin ruhtinaskunnan toiseksi suurin kaupunki. Ruotsalaiset valtaisivat Käkisalmen 1580 seitsemäksitoista vuodeksi ja 1611 yli sadaksi vuodeksi. Vuonna 1617 kaupungin nimi on Kexholm.
Linna löytyy Käkisalmesta edelleenkin. Se on venäläisten moneen kertaan muotoilema, mutta edelleenkin ruotsalainen linnoitus. Perjantaina linnassa järjestettiin keskiaikamarkkinat. Turnajaisia ei nähty, mutta jousta ammuttiin ja miekat kalisivat taistelussa. Linnan puistossa oli kymmeniä telttoja myyntikojuina. Jalustalle nostetut panssarivaunut muistuttivat isännästä ja läheisestä varuskunnasta. Sisään linnan pihaan pääsi, jos maksoi. Harva maksoi.
Itsenäisen Suomen aikana Käkisalmessa oli 5000 asukasta. Talvisodassa kaupunki ei vahinkoja kärsinyt, mutta jatkosodassa venäläiset polttivat kaikki puutalot perääntyessään 1941. Pystyssä ovat torin laidan matalat kiviset liiketalot, matkalaisten hotelli Korelakin, yhteislyseo ja vuonna 1931 valmistunut kirkko. Komea keskuskansakoulukin on olemassa, laajennettuna ja pellitettynä.
Ilta menneisyyttä etsimässä
Torilla tulijat ottaa vastaan Pietari Suuri ja V.I.Lenin. Sinikupolinen ortodoksikirkko torin laidassa viestittää, että edes uskoo johonkin. Korelan, vanha Vuoksen Hovi, huone on siisti ja yllättävän tilava. Television kaukosäätimen saa receptionista, mutta yhtään tolkullista uutiskanavaa ei säätimellä löytynyt.
Illallinen nautittiin hotellin kahvilassa, jonne ei saa mitenkään olutta tai viiniä palan painikkeeksi. Pauli Ihamäki selitti ja yritti, turhaan. Tarjoilu pelasi kuitenkin alakerrassa, jossa oluen lisäksi sai viiniä ja väkeviäkin. Olisihan se ollutkin, jos Venäjällä ei vodkaa kukaan saisi.
Olimme kaupungin ainoat turistit. Perjantai-ilta kaupungissa oli aavemainen. Ihmisiä ei ollut missään. Kaupungissa on kuitenkin yli 18 000 asukasta. Lämpö ja ilta-aurinko helli retkeläisiä näiden kierrellessä kortteleita. Eija Hatakka-Peltonen ja Maija Holm ehtivät uimaan Vuokseen.
Kirkko on hiljainen. Osa ikkunoista on korjattu. Munalukko ovessa varmistaa, ettei sisään ole asiaa. Jumalanpalvelus kirkossa pidettiin viimeksi 1944. Armas Lindgrenin suunnittelema ja vuonna 1930 rakennettu rakennus uhmaa hyvin aikaansa. Tänään kirkon sanotaan olevan konserttisalin, mutta mikään rakennuksen ulkopuolella ei tue asiaa.
Kirkon pihassa on 102:n sodissa kaatuneen suomalaisen sotilaan muistomerkki, jonne matkalaiset sytyttivät kynttilän. Hetkessä oli jotakin pyhää ja arvokasta, hiljaista. Muistomerkin on pystyttänyt Käkisalmi-säätiö.
Taimi oli kuin kotonaan
Lauantai-aamuna piipahdettiin Waldhofin tehtaan portilla. Tehdas toimi sulfiittiselluloosatehtaana 19281944. Taimi Kutila muisteli portilla, isän työpaikan edessä, lapsuuttaan kaupungissa. Hän puhui aivan toisesta kaupungista kuin mitä näimme. Oli koivukujia, omenatarhoja ja kauniita puutaloja. Tehtaan asuinalueella on nähtävissa vielä häivähdys menneestä.
Kesällä 1944 Taimi pyrki ja pääsi yhteislyseoonkin, mutta sota sotki suunnitelmat. Käkisalmi jäi ikuisesti.
Waldhofin tehtaan alueella on tehdastoimintaa tänäkin päivänä. Kun sellutehdas ympäristölle vaarallisena suljettiin 1988, rakennukset valtasi Ikea.
Kiertoajelun jälkeen Käkisalmi jäi taakse. Rautatieasemalla Erkki Kitunen kertoi, kuinka hänen ystävänsä oli 1944 asemalta lähtiessään asettanut kiskot niin, että uusien omistajien oli helppo tulla kaupunkiin.
Viipuri - maakunnan keskus
Ruotsalaiset rakensivat Viipurin linnan 1290-luvulla. Linna on edelleen, ränsistyneenä, vaikuttava näky. Se on kaupungin symboli. Ilman linnaa ei olisi kaupunkia. Kuulu Pyöreä tornikin on entistä linnan muuria. Linna sijaitsee pienellä saarella Vuoksen virrassa. Olennainen osa linnaa ovat myös sen ulommaiset puolustusvallit, komeimpana ja historiastaan synkimpänä Pyhän Annan kruunu.
Vuonna 1710 kaupunki kuului Venäjälle ja vuodesta 1812 Suomen suuriruhtinaskunnalle. Suomen aika päättyi Viipurissa lopullisesti 21.6.1944, jolloin puna-armeija valtasi kaupungin.
Jo talvisota ja sen pommitukset tuhosivat Viipurin. Vain 10 prosenttia rakennuksista säilyi vauriotta. Puutalot paloivat ja kivitalot pirstoutuivat. Raunioituneita rakennuksia on edelleen kaupungin keskustassa. Ruutukaavan tyhjät tontit viestittävät, että tuho on ollut lähes täydellistä.
Linnan museossa löytää menneen suomalaisen Viipurin. 1930-luku oli valtaisaa kehityksen aikaa. Kaupungissa rakennetaan paljon. Taidemuseo, maakunta-arkisto, lastensairaala ja kirjasto. Asemakaavaopin professorina myöhemmin tunnettu kaupunginarkkitehti Otto-Iivari Meurman kaavoittaa uusia asuinalueita. Maan kuulut arkkitehdit piirtävät keskustaan uusia kerrostaloja. Kaupunki sykki elämää.
Menneen loiston voi edelleen aistia keskustan rakennuksista. Matkalaiset kiinnittävät huomion talojen yksityiskohtiin. On ratasta, pelikaania, ruusua ja kukkaa sekä totta kai käärme. Viipurissa ovat sulassa sovussa uusklassismi, jugend ja funkkis.
Ja sitten tehtiin kirjasto
Viipurin kaupunki järjesti arkkitehtikilpailun uudesta kaupunginkirjastosta vuonna 1927. Kilpailun voitti nuori arkkitehti Alvar Aalto Jyväskylästä. Aalto oli voittanut vuotta aikaisemmin Turun maalaistentalon kilpailun sekä suunnitellut teatterinkin Jyväskylään, mutta läpimurto arkkitehtinä puuttui. Vuonna 1935 valmistunut Viipurin kaupunginkirjasto nosti nuoren arkkitehdin maineeseen, jota kesti koko elämä.
Kirjaston rakentamista vauhditti Maria ja Juho Lallukan merkittävä testamenttilahjoitus. Lapseton Lallukan tukkukauppiaspariskunta lahjoitti lähes koko omaisuutensa taiteelle. Juho Lallukan puhe julkisissa tilaisuuksissa oli lyhyt ja ytimekäs: mie maksan.
Funktionalistisen tyylin kirjasto oli poikkeava näky Viipurissa. Se herätti ihastusta ja vihastusta. Kaiken lisäksi kirjasto sijoitettiin Torkkelin keskuspuistoon lähelle uusgoottilaista tuomiokirkkoa. Tuomiokirkko tuhoutui talvisodassa.
Kesti sodan mutta ei aikaa
Viipurin kirjasto selvisi sodasta vähin vaurioin. Aikaa kirjasto ei sen sijaan kestänyt. Uusi isäntä ei arvostanut funktionalismia ja kirjastosta olivat lähinnä huolissaan kaupungissa vierailevat suomalaiset. Ilmassa oli myös ajatus, että kun kirjasto rappeutuu tarpeeksi, se voidaan purkaa pois.
Maailman maineeseen noussut Alvar Aalto kuitenkin lisäsi kirjaston julkisuutta. Pahoin ränsistynyttä rakennusta tultiin ihailemaan läheltä ja kaukaa. Suomalaiset perustivat arkkitehti Juha Lankisen johdolla kirjaston kunnostamista vauhdittavan yhdistyksen. Yhdistys pelasti vain kirjaston aulan suuren ikkunan ja luentosalin katon. Pääsalin katto vuoti kattoikkunoiden ympäriltä, home levisi seinissä ulkona ja sisällä. Alvar Aallon suunnittelemat kalusteen katosivat pikkuhiljaa historiaan.
Venäläiset toki korjasivat kirjastoa, mutta oman tyylinsä ja halunsa mukaan. Tasavallan presidentti Tarja Halonen oli kirjaston kohtalon esille 2010 tavatessaan Venäjän silloisen pääministerin Vladimir Putinin. Kun Putin esitteli korjattua Konstantinin palatsia, huomautti Halonen Viipurin kirjastosta. Venäjän valtio myönsikin korjaustöihin 6 miljoonaa euroa. Perusteellisesti korjatun kirjaston avajaisia vietettiin marraskuussa 2013.
Helmi rappeuden keskellä
Viipurin kirjasto loistaa vitivalkoisena Torkkelinpuiston laidassa. Lauantaina 2. heinäkuuta se avataan matkalaisille Akaasta. Näky on sanoin kuvaamaton. Kirjasto on kuin uusi. Amanuenssi esittelee taloa kuin ihmettä. Puheessa on ylpeyttä: tämä on Alvar Aallon ainoa työ Venäjällä. Puheessa on virheitä: Aalto-jakkaraa ei suunniteltu Viipurin kirjastoa varten, vaan se suunniteltiin vuonna 1932 järjestettyyn valtakunnalliseen kilpailuun. Aalto käytti kaikissa suunnittelemissaan rakennuksissa suunnittelemiaan huonekaluja ja ainoastaan Paimion sairaala sai oman lepotuolin.
Luentosalin seinällä on nykyviipurilaisten taiteilijoiden töitä. Funkkisrakennuksen seinille maisemataulut sopivat huonosti. Siellä täällä on myös huonommin ja paremmin voivia huonekasveja. Kirjastosta löytyy lukusali, lehtienlukusali ja lastenosasto. Musiikkikirjastoa talossa ei ole. Tämän tarpeen täyttää pari hyllyä äänilevyjä ja kaksi levysoitinta.
Matkalaiset aprikoivat, onko kirjasto ollenkaan auki. Sunnuntaisin ja kesälauantaisin kirjasto on kiinni. Muina päivinä lainaamaan pääsee kello 10–19.
Viipuri löytyi
Hotelli Viipuri, entinen Knut Posse, yrittää olla vanhan ajan loistohotelli. Painavista ovista pääsee arvokkaaseen aulaan. Kerroksiin pääsee pienellä hissillä. Vanhan joustinpatjan päälle on viritetty liian pieni lakana ja sen päälle virttynyt päiväpeitto. Suihkun ottaminen kastelee koko pesuhuoneen ja vesi menee ehkä viemäriinkin.
Hotellin ravintolan ruoka on hyvää ja tunnelma klassinen. Aulabaarissa on niin mannermainen tunnelma kuin suomalaisten kanssa voi olla.
Iltakävely kannaksen lempeässä kesäillassa on rauhoittava. Aurinko kultaa rapistuneet talot. Mennyt Viipuri löytyy hetkeksi. Illan hämyssä sytytetään kynttilät sodissa kaatuneiden muistomerkeille. Yömyssy Trapezassa päättää pitkän päivän.
Muistan puiston
Jokainen suomalainen tuntee Monrepos-puiston ainakin Annikki Tähden ikivihreästä laulusta. Tänään alue on luonnonsuojelualue. 161 hehtaaria enempi tai vähempi hoitamatonta aluetta, jossa on muutama nähtävyys. Jokunen korjattu paikka on poltettukin. Alueen keskellä oleva kartano ränsistyy kaikessa rauhassa.
Puisto perustettiin 1800-luvun alkupuolella kartanon ollessa venäläisen Nicolayn aatelissuvun omistuksessa. Koko ajan puisto on ollut avoinna yleisölle. Tänään turisteja palvelee yksi äkäinen myyjä kojussaan. Polku on pitkä, vesipullot tarpeen.
Puiston jälkeen poikettiin ostoskeskuksessa. Rajalla muodollisuudet sujuivat yllättävän sutjakkaasti.
Kesällä 2017 Akaan Karjalaseura ja Akaan Seutu tekevät kolmen päivän retken Sortavalaan ja Valamoon.
